Niin se vaan on, että jokainen ottaa vastuun itsestään ja omasta elämästään. Vaikka kuinka haluaa syyttää jotakuta toista kaikesta. Haluaisi sanoa, että minulla olisi hyvin, jos sinä olisit tai jos sinä tekisit. Mutta kuitenkin se vastuu omasta onnesta on itsellä.
Sitä toivoo, että elämänkokemuksista viisastuu. Näkee kauempaa ja osaa lukea vihjeet. Ei luule itsestään mitään, mitä ei ole. Mutta ei se niin käy. Sitä on kuitenkin sokea, aivan sokea. Ja samalla kun on sokea, haluaa uskoa omaan mahtavuuteensa.
J:llä on alkoholiongelma. Sen kanssa on pärjätty koko aika. Riidelty kyllä, monta kertaa. Lupailtu, niinkuin alkoholisti lupaa. Olen uskotellut, että ei se niin paha ole. Pärjään kyllä. Se pysyy hallinnassa. Ja kun J on selvänä niin ihana. Paras minulle. J ei juo viikolla ja viikonloppuisinkin vain ehkä kerran kuussa, ei aina niinkään usein. Mutta kun juo, juo viikonlopun putkeen ja tarkoittaen putkeen. Illan ja yön, aamun, päivän ja illan ja yön ja vielä loivennetaan. Sääntö on ollut, että ei silloin, kun lapset ovat kotona. Että ei yhtään kertaa. Onko pitänyt? Ei. Olen saanut pidettyä lapset pois J:n läheltä silloin. Eivät ole nähneet mitään. Minä olen. J riitelee kanssani humalassa. Aina. Ja riitelee muidenkin kanssa. Olen tullut jätetyksi monta kertaa. Yhtä monta kertaa on pyydetty anteeksi. Ja annettu. Olen sanonut J:lle, että annan anteeksi niin monta kertaa kuin pystyn. Sitten kun en enää pysty, en anna. Sitten, kun hyvä olo ei enää palaa. Sitten, kun tuntuu vain pahalta. Sitten en anna anteeksi.
Kerran olen pelännyt. Näin, että J saattaisi tehdä jotain. Näin ilmeestä. Ei tehnyt mitään, mutta olisi voinut. Silloin J oli mökillä. Sotki minun asioitani puhelimellaan ja hain sen pois. Sinä iltana pelkäsin kotonakin. Kuuntelin kaikki auton äänet. Mietin, että miksi olen taas tässä tilanteessa. Miksi. J tuli kotiin vasta seuraavan päivän iltana, kun oli jo selvä. Pyysi anteeksi.
Nyt J on taas juonut lähes koko viikonlopun. Lapset olivat isällään. Ensin vähän, viiniä ruuan kanssa. Ystävällä saunomassa ja siinä lisää. Ja sitten enemmän ja enemmän. Viime yön J valvotti minua. Riiteli vähän väliä. Piilotin kaikki juotavat. Niinkuin se mitään auttaisi! J lähti aamulla ja tuli takaisin illan hämärryttyä. Humalassa tietenkin. Pidin kotiin palanneet lapset yläkerrassa koko illan. Vein iltapalankin sinne.
Alkaa tuntua, että J on valintansa tehnyt. Ja se valinta en ole minä. Ketään ei voi raittiiksi pakottaa, ei vaikka kuinka rakastaa. Ei vaikka kuinka selvänä sovitaan. Ja itse minun on omasta onnestani vastuu otettava. Vaikka kuinka rakastan J:tä selvänä ja vaikka kuinka J on minulle niin sopiva, niin samaan taloon en tuon juomisen kanssa mahdu. Saa nähdä, että vieläkö pyydetään anteeksi ja vieläkö hyvä olo palaa. Vai oliko se tässä?